Tag Archives: joogatarina

Aloitin astangajoogan alkeiskurssilla elokuussa 2014, reilut viisi vuotta sitten. Harjoittelu on muuttanut paljon elämässäni. Se ei ollut ihan rakkautta ensi silmäyksellä, mutta laji on niin kiinnostava ja kiehtova, että olin pian koukussa. Astanga on vaativaa, ja jo perusliikkeissä mennään pää alaspäin: alaspäin katsovassa koirassa, prasarita paschimottanasana A:ssa, B:ssä, C:ssä ja D:ssä sekä parsvottanasanassa. Aluksi kärsin huimauksesta ja lihakseni kipeytyivät, ja kyllä ne kipeytyvät välillä vieläkin! Hengitystekniikan opettelu oli sekin haastavaa – se, että ei hengitä liian voimakkaasti/nopeasti/hitaasti, vaan itsellesi oikeaan tahtiin ja oikealla voimakkuudella. 

Muut tuntuivat osaavan todella paljon ja itse hädin tuskin muistin asanoiden järjestystä.

Alkeismysorekurssin kävin keväällä 2015 ja pikkuhiljaa sen jälkeen uskaltauduin mysoretunneille, joilla harjoitusta tehdään omaan tahtiin. Tämä oli jännittävää aikaa, sillä kynnys mysoreen osallistumisesta oli korkea: muut tuntuivat osaavan todella paljon ja itse hädin tuskin muistin asanoiden järjestystä. Noin parin vuoden harjoittelun jälkeen, kun keho oli notkistunut ja voimistunut, ja hengitys tuli ennemminkin automaattiseksi, alkoi harjoitus tuntua nautinnolliselta. Ja tässä vaiheessa harjoituksesta tuli melkein päivittäistä ja matolle on vaan ”pakko” päästä. 

Syksyllä 2017 sain harjoiteltavakseni kaikki asanat ykkössarjasta, yoga chikitsasta. Silloin koko harjoituksen tekeminen kerralla tuntui vielä raskaalta, mutta palkitsevalta. Keho tuntui voimistuvan jokaisesta harjoituksesta. Astangassa on hienoa huomata, kun saa uuden asanan niin usein se on alkuun pelottava ja vaikea, mutta joskus hyvinkin nopeasti keho tottuu siihen. Asana muuttuu omaksi ja pelot poistuvat. Olen todella usein ylittänyt itseni ja sen, mihin ennen kuvittelin pystyväni.

Vaikeina hetkinä harjoitus on kuin rukous.

Joogassa ei käydä kilpailuissa, vaan se on ”kilpailua” itsensä kanssa. Tänään voin tehdä paremmin kuin eilen, mutta tarvittaessa tulee osata olla tarpeeksi lempeä sekä armollinen ja hyväksyä se, missä juuri tällä hetkellä mennään. Jooga, hengitys ja tasaisesti etenevät liikkeet hiljentävät mielen. Matolla keskitytään. Vaikeina hetkinä harjoitus on kuin rukous, ja saatan omistaa harjoittelukerran esimerkiksi vanhemmilleni, tyttärelleni, ystävilleni. Elämän myrskyissä astangaharjoitus on jotain pysyvää, turva.

Keväällä 2018 harjoitukseni muuttui, kun sain ensimmäiset asanat kakkossarjasta, nadi sodhanasta. Kakkossarjan kerrotaan puhdistavan energiakanavia. Siinä missä ykkössarjan eteentaivutukset rauhoittavat, kakkossarjan voimakkaat taaksetaivutukset energisoivat. Yöuneni vähenivät, monenlaiset muistot ja tunteet tulivat pintaan ”jostakin”.  Palasin useita kertoja tekemään ykkössarjaa vain rauhoittaakseni tunteitani. Osa taaksetaivutuksista tuntui pelottavilta, ja niitä olenkin harjoitellut hitaasti vaihe vaiheelta. Eräs ihana opettaja sanoi minulle, että kun on sydän auki taivaaseen asti niin ei ole mitään pelättävää. Se kannattelee. 

Joskus taaksetaivutusten jälkeen olen huomannut, kuinka kyyneleet tulevat loppurentoutuksessa. Uskon, että ne johtuvat kiitollisuudesta, itsensä ylittämisestä, luottamuksesta. Rakastan tätä harjoitusta. Se on tehnyt 39-vuotiaasta kehostani terveen, kivuttoman, notkean ja vahvan. Kuten Gregor Maehle kirjassaan Ashtanga Yoga − The Intermediate Series: Anatomy & Mythology sanoo: päivittäinen harjoittelu syventää elämänlaatua niin paljon, ettei yksinkertaisesti enää tahtoisi elää kehossa, joka ei kävisi läpi tällaista joogista harjoittelua. Joogamatkani siis jatkuu.

Share